tiistai 28. maaliskuuta 2017

Korkattu jälkikausi

Tämä päivä on taas antanut miettimisen aihetta. Tällä kertaa puhuttaa palkkaus treeneissä. Jokainen meistä varmasti tietää mikä on sen oman sessen mielestä paras juttu maailmassa. Jotkut rakastaa leluja ja leikkimistä, jotkut innostuu erityisesti nännikumeista, jotkut palloista ja jotkus ehkä patukasta tai narulelusta. Jotkut taas ei leiki ollenkaan ja silloin namit on paras vaihtoehto, kenelle nakit, kenelle kelpaa ihan nappulat. Kukin todellakin tavallaan. Jonkun mielestä temppujen tekeminen ohjaajan kanssa on paras palkka. 

Itsellä on tosi erilaiset koirat. Furi ei lelulle tee oikeastaan mitään, koska se ei leiki. Se hämmentyy tosi paljon patukasta tai pallosta. Ennen se ei tehnyt kyllä ruuastakaan mitään, koska mikään ei maistunut. Nykyään nakit ovat parasta, mutta mielentila on oltava just eikä melkeen kohdallaan, muuten ei suju. 
Soni taas ei niinkään nameista perusta. Tekee se nameillekin, mutta ei mitenkään kovalla innolla. Soni on koira, jolle kelpaa tosiaan vaikka vanha sukka, kuhan sillä voi leikkiä. Pallot ovat kuitenkin kovassa huudossa pikku-koiran mielestä ja se voisi leikkiä aina. 

Tänään inspiroiduin sitten tallaamaan pienen jäljen pihalle. Tän kauden ensimmäisen. Jäljellä oli nakkeja ja keppejä. Nakkien avulla kaiveltiin vielä jäljen ideaa, mikä muistui heti. Keppi-ilmaisut aloitettiin melkoisen loppukaudesta, joten ne ei ehkä vielä ole niin hyvin lihasmuistissa. Pienen alkukankeuden jälkeen ilmaisut alkoivat kuitenkin muistua mieleen. Vastahakoisesti tosin. 
Soni jäljestää edelleen tosi kivasti, tarkasti ja maltillisesti, kuitenkin keskittyneesti ja etenee mielenkiinnolla. Kepitkin se merkkasi, mutta eihän nyt nakeista kukaan niitä ilmaise... Mitä oikein kuvittelin? 
MEINASIN heittää hanskat tiskiin heti ekalla jäljellä, kunnes muistin. MIELENTILA ja ohjaaja vetää sitä henkeä. Juu, vedin henkeä ja laskin kymmeneen. Jos mulla on jäljestävä koira, niin miksi pilaisin sen tahallaan ajamalla sen laamaksi? 
Aloitan nyt aivan alusta. Kepeille rakennan sen mielentilan, että "Jes tää on nyt paras juttu ja mä haluan todellakin ilmaista nää kepit". Otin yhden kepin ja pallon. Aloitettiin aivan hömpällä, keppi maahan ja sanoin "jälki", aluksi meni laamaillen, mutta kun palkkana oli pallo, niin johan muuttui koira ja mielentila. Häntä heiluen se alkoi ilmaista mulle keppiä ja oli melkein se keppi suussa siellä maassa "näät sä, ku mä nyt ilmasen tätä keppiä, se on ihan tässä kato nyt!" ja super-bileet maahanmenosta. 

Miksi siis teemme asiat vaikeimman kautta? Miks me ohjaajat sorrutaan virheisiin, mitkä tiedetään et ne ei toimi? Vaadinko liikaa taas? Oletan ehkä liian hyvin, että tuon pitäs osata paremmin. Ilmaisu ei ollut vielä korrektimmasta päästä, mutta jos saan tuon tänään nähdyn mielentilan yhditettyä jäljelle, niin mulla on aivan upea jälkikoira. 
Edelleenkin. Muistetaan vaalia mielentilaa ja muistetaan myös hassutella. Tehdään niistä treeneistä mukavia meille kaikille, varsinkin koiralle. 
Tehdään jokaista lajia ennen ne meidän omat valmistelut. Jäljelle mentäessä puhelen rauhallisesti että "jälki, mennään jäljelle" ja johan on nenä maassa. 
Tokoiluun ja tottiksiin toimii sitten innostava "mennään tottista tekemään!". Nämäkin joskus unohtuu ja koiran pitäisi automaattisesti tietää ja osata. 

Tänään opin ainakin sen, että en lähde enää namien kanssa sooloilemaan tonne jäljelle noita palkkausjuttuja. Tehdään paljon ilmaisuja ihan kotona ja pyritään viemään tota intoa sinne jäljelle asti, pellolle ja metsään. Niin ehkä tänä kesänä ajamme jo puhdasta keppijälkeä? Siinä on kauden tavoite. Ja koitan olla ajamatta pikku-koiraa lamaaksi. 

Tämmösiä tänään. Loppuun vielä meistä kolmesta onnistunut selfie tältä päivältä. Onneksi päivä kuitenkin meni enemmin kuvassa näkyvällä fiiliksellä! 


-Sara

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

kommentoi..