maanantai 1. heinäkuuta 2019

Uutta perspektiiviä.

Vaikka meillä nykyään asuukin rescue-koira ja seropi, niin musta tuskin koskaan tulee semmoista... tiedättekö rescueiden "sanansaattajaa". Toki mun sydämmeen sattuu se, että kaikki koirat eivät saa elämälleen yhtä hyviä lähtökohtia tai kaikilla ei ole elämässään yhtä hyvät kortit kuin toisilla ja vaikka se asia on oikeesti tullut realistisemmaksi itselle, niin silti en ajattele enkä varmaan tule ajattelemaan näin: "adoptoi älä osta."

Okei, vähän sekava aloitus, mutta siis toi "adoptoi, älä osta" on kuin mainos. Se voisi olla rescue-koirien jakelulehtisen otsikko, vähän samantapainen, kuin jehovien uskontolehtiset.

Ja nyt varsinaiseen aiheeseen alkupuheen jälkeen... vaikka minusta ei tule pelkkää seropi-ihmistä tämän myötä enkä ala tuputtamaan kenellekään seropeja, niin en voi kieltää etteikö Hukan tulo elämäämme olisi luonut mulle itselle uutta perspektiiviä koiraharrastukseen. 
Jälleen kerran treenimotivaationi tietyltä osin on ollut alkukesästä ja keväällä kateissa. Sonin tottikset ja Pelen maastot eivät edenneet kaavailemani suunnitelman mukaan, joka tarkoittaa luonnollisesti sitä, että toisen kanssa koehaaveet siirtyi ja toisen kanssa luovuin niistä (ainakin toistaiseksi) kokonaan. Olen kieltämättä ottanut sitten siitä stressin itselleni, mutta sitten mietin, että miksi? 
Miksi en treenaisi niitä asioita, mitkä kuitenkin sujuu ja miksi kiusata koiria asialla, kun ei mun oma pää ole myöskään jutussa mukana 100%.

(Nyt avaukseksi kaikille, että olen aika stressiherkkä ihminen ja omassa elämässä koko vuoden on painostanut ongelmalliset ihmissuhteet ja työstressi.)

Hmm.

Hukka on vienyt mun aikaa paljon, mutta se ei ole ollut syy treenimotivaation katoamiseen. Vaan ehkä oon alkanut tosiaan miettimään vähän syvällisemmin koko koiraharrastusta ja tavallaan oon realisoitunut (<- voiko noin sanoa?) siihen, miten kuitenkin ehkä pikkasen oon esineellistänyt Sonia ja Peleä ja tämän ajattelun myötä oon oppinut antamaan niille enemmän anteeksi ja antamaan niille aikaa kehittyä. Oon tajunnut ainakin sen, ettei väkisin pidä vääntää mitään ja verenmaku suussa tätä hommaa ei pidä tehdä. Harrastamisen pitää olla kivaa. 
Tietenkin tietyillä osa-alueilla molemmat pojat ovat on kehittyneet ja Sonihan tässä taannoin vaihtoi ihan lajiakin koiralle mieleisempään. 

Suoraan sanottuna tuntuu, että oman kunnianhimoni takia olen laittanut koirani koville ja vaan sen takia, että itse haluan harrastaa. Faktahan on, että Soni ja Pele eivät kumpikaan varsinaisesti tarvitse elämäänsä pk-lajeja tai agilityä, ne on mun juttu.  

Hukan myötä oon muistanut, miten pienistä asioista on oltava iloinen. Hukan kehittyminen villikosta lemmikiksi. Miten voikin olla iloinen, että saat laitettua koiralle hihnan ilman paniikkia tai että lenkillä koira ei säpsy autoja tai vastaantulevia ihmisiä, oon myös arvostanut sujuvaa hihnakäytöstä. Olin iloinen, kun se söi ruokansa kupista, jota se aluksi pelkäsi. Iloinen siitä, että se oppi nimensä ja "ei" sanan. 
Nuo kaikki edellä mainitut asiat on asioita, joita oon pitänyt itsestäänselvyytenä kasvattajalta tulleen koiran kanssa, ei mun oo tarvinut noita miettiä koskaan. Oon ollut vaan iloinen siitä, että lähes villikoira tasoisesta elukasta oon saanut lemmikkitasoisen. Matkaa on vielä jäljellä ja Hukalla on paljon opittavaa, mutta nuo on 3kk ihan huikeita tuloksia.

Isojen poikien kanssa huikeat tulokset olisi koulutustunnukset harrastamistamme lajeista tai joku muotovalionarvo. 
Siinä on aika suuri ero. 
Miksi ei osaa noiden muiden kanssa iloita yhtä pienistä asioista? Miksi ei niiden kanssa osaa mennä päivä kerrallaan vaan tavoittelee koko ajan jotain "suurta", jotain mistä nuo koirat ei ymmärrä tuontaivaallista. 
Harrastamista en aio siis lopettaa ja aion tulevaisuudessakin ostaa rekattuja rotukoiria harrastuksiin, mutta ajatusmaailmani on muuttunut huomattavasti suopeammaksi meitä kaikkia osapuolia kohtaan. Mä en ehkä ole huono ohjaaja, jos ei päästä tänä vuonna tavoitteisiin, eikä mun koirissa ole mitään vikaa, vaikka ne ei tänä vuonna just olis koulutustunnuksiltaan sitä ja tätä. 
Jos me ei kisata tänä vuonna missään lajissa, se ei haittaa. Kisataan sitten, kun ollaan siihen valmiita ja matkalla kisatavoitteisiin, muistetaan nauttia elämästä myös, otetaan ilo irti hetkistä, leikitään ja leppostellaan vähän enemmin. 



-Sara